Kirjoitan tätä surun murtamassa Pohjois-Norjassa.Pienimpienkin kalastajakylien kirkkojen edessä on punaisia ruusuja ja palavia kynttilöitä. Finnmarkenissa surraan kaikkia Oslon uhreja, mutta erityisesti maakunnan omaa poikaa,27-vuotiasta Henrik Pederseniä Porsangerista.Hän oli alueen tulevaisuuden toivo ja yksi todennäköinen tuleva poliittinen johtaja.
Olen juuri palannut Gamvikista,Euroopan pohjoisimmasta kolkasta.Sadan asukkaan kalastajakylä suree Oslon tapahtumia. Useat liput ovat puolitangossa.Syvyys ja vakavuus on konkreettista ja koskettavaa. Kaikista keskusteluista kuitenkin heijastuu päättäväisyys avoimuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta.
Gamvik on muutenkin alakuloinen.Yleensä hyvin hoidetuista norjalaistaloista osa on rappeutunut, kun nuoret muuttavat pois eivätkä palaa takaisin. Kalatehtaat ovat sulkeneet ovensa, mutta toivoakin on ilmassa. Yrittäjä Etelä-Koreasta on ostanut tehtaan!
Syrjäisen kylän toinen”majakka” on hollantilais-norjalainen pariskunta,joka selvästi on tuonut iloa ja eloa kylään.
Surun keskellä elämä jatkuu.Syvyyden voima on ihmeellinen ja suuri.