Vuosia sitten vedin Suomen eduskunnan ulkoasianvaliokunnan vierailua Jordaniaan. Ensimmäisenä päivänä tapasimme Jordanian Ihmisoikeusinstituutin asiantuntuntijat ja suomalaiseen tapaan käyttäydyimme kuin yleiset syyttäjät arvostelemalla Jordanian kehnoa ihmisoikeustilannetta. Instituutin johtaja kuunteli kohteliaasti , vastaili kysymyksiimme ja lopuksi pyysi myös meitä suomalaisia puolestammme raportoimaan Suomessa tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista kuten lasten pahoinpitelystä ja perheväkivallasta.
Suomessa ja muissa Pohjoismaissa on ehkä maailman korkein koko kansan elintaso, kun elintasoa mitataan aineellisilla mitttareilla kuten tietokoneyhteyksinä ,autoina, jääkaappeina, mikroaaltouuneina, kännyköinä tai bruttokansantuotteena. Myös ei-aineellisilla mittareilla sijoitumme kärkeen. Kultuuriharrastukset ja osallistumismahdollisuudet jakautuvat tasaisemmin kuin monessa muussa maassa . Poliittiset ja uskonnolliset vapaudet ovat arkipäiväisiä itsestäänselvyyksiä.
Epämiellyttävä totuus on, että Suomi on maailman kärkimaita monessa ”pahassa” kuten perheväkivallassa ja lasten pahoinpitelyssä sekä vanhusten heitteillejätössä. Suomessa valitettavan yleiset lasten pahoinpitelyt ovat useissa rutiköyhissä kehitysmaissa tuiki tuntematomia.Mikä meitä oikein riivaa? Vastaus on : välinpitämättämyys, kylmyys ja kovuus sekä yhteisöllisyyden rankka rapautuminen.
Raha ei ratkaise, mutta rakkaus ratkaisee. On järkyttävää, että 8-vuotiaalla tytöllä ei ollut yhtään ihmistä, jolle hän olisi voinut kertoa kärsimyksistään. Ei naapuria, ei sukulaista, ei koulun ”terkkaria”, ei ketään. Mikään määrä viranomaisia ei koskaan riitä korvaamaan lähiympäristön normaalia välittämistä. Kysymys on välittämisestä. Koulusurmien yhteydessä jo puhuttiin siitä, että jokaisessa koulussa pitäisi olla terveydenhoitajan ”terkkarin” vastaanotto, jolle lapsi ja nuori voisi kertoa huolistaan. Mitä on tapahtunut? Pelkään, että puheet eivät ole muuttuneet teoiksi.
Ensimmäisinä kansanedustajavuosinani asuin Helsingissä Hämeentiellä isossa vuoratalossa. Oli pakko muuttaa pois, kun sielu ei kestänyt öisiä avunhuutoja. Joissakin perheissä tapeltiin harva se yö.Eräänä iltana rappukäytävässä itki pieni poika, jonka otin hetkeksi syliini. Poika kertoi, että ovi meni kiinni eikä hän pääse kotiin. Menimme yhdessä soittamaan ovikelloa ja pitkän rimputuksen jälkeen oven avasi känninen isä ja keittiössä oli humalainen äiti,,mutta molemmat tolkuissaan. Ilmoitin pariskunnalle, että jos lapsesta ei huolehdita, niin teen asiasta lastensuojeluilmoitukseen. En tehnyt sitä.