Ulkoministeri Erkki Tuomioja säväytti viime viikolla kansainvälistä lehdistöä tuomalla julki tyytymättömyytensä Euroopan unioniin ja vastenmielisyytensä unionissa tällä hetkellä valtaa pitävään keskustaoikeistoon.
Hyvä niin, mutta vahinko tapahtui, kun euroskeptinen brittilehti The Daily Telegraph kaappasi ulkoministerimme omaksi sotilaakseen ja väärään sotaan. Maailmaa kiersi pian viesti:Suomi haluaa irrottautua eurosta. Markkinavoimien ja poliittisen järjestelmän välisessä taistelussa jälleen kerran tuli tappiopisteet EU:lle.
En tiedä mitä Tuomioja mahtoi ajatella, mutta itselleen hän oli uskollinen ja rehellinen, mikä on aina kunnioitettavaa. Tuomioja innostui eurosta viimeisenä ja on valmis jättämään sen ensimmäisenä. Rakastanut hän ei ole EU:ta koskaan, mutta voiko Euroopan unioniin ylipäätään rakastua edes rakkauspuolueen ministeri?
Kohu Tuomiojan ympärille syntyi, sillä EU on vakavassa poliittisessa kriisissä.
EU on nykyisellään pääasiassa hallitusten välistä toimintaa, ja Tuomioja on Suomen hallituksen keskeinen ministeri. Suomen hallituksen EU-linjaa seurataan erityisen tarkasti. Suomi ei ole mikään ”Euroopan omistaja”, mutta kriisissä pientenkin jäsenmaiden ministerien kannanotot noteerataan liiankin herkästi.
Kun Suomi oli 90-luvun puolivälissä talouskriisissä, silloinen toinen valtiovarainministeri Arja Alho käytti fiksun puheenvuoron ”endogeenisesta kasvusta”.
Puheenvuorollaan Alho halusi korostaa vientiin perustuvan kasvustrategian lisäksi kotimarkkinoiden merkitystä sekä koulutukseen ja tutkimukseen panostavan kasvustrategian tärkeyttä. Järkeenkäypää puheenvuoroa seurasi hysteerinen keskustelu ja pelko korkojen noususta, kun markkinat alkoivat epäillä Suomen talouspoliittisen linjan muuttuneen.
Arja Alho joutuikin silloisen pääministerin Paavo Lipposen vähemmän ystävälliseen, mutta määrätietoiseen puhutteluun.
Olen itsekin joutunut usein vastaamaan kysymykseen Suomen Eurooppa-politiikan linjasta niin Euroopan parlamentissa kuin Suomessakin.
Onko Suomesta tullut änkyrä, jonka linjaa ei enää oikein ymmärretä? Miksi Suomi omalta osaltaan ärsyttää muita jäsenmaita vakuusvaatimuksillaan? Onko Suomen EU-politiikka vain sisäpolitiikkaa, vai onko todellakin tapahtunut perustavaa laatua oleva ison linjan muutos ?
Vakiovastaukseni on ollut, että Suomen hallitus harjoittaa rakentavaa EU-politiikkaa, mutta hakee luonnollisesti ymmärrystä omille ongelmilleen kuten esimerkiksi maatalouspolitiikassa ja aluepolitiikassa kylmän ilmaston, harvan asutuksen ja pitkien etäisyyksien tuomille vaikeuksille
Näitä erityiskohtelua vaativia asioita ei saisi tulla liian paljon ja jatkuvasti. Alkaako muiden jäsenmaiden mitta olla jo täysi? Kannattaako Suomen hakea esimerkiksi ylisuuria leikkauksia EU:n budjettiin, sillä sekin saattaa sattua omaan nilkkaan maataloutta ja aluepolitiikkaa koskevissa neuvotteluissa?
Euroopan unioni on pitkään kärsinyt johtajuuden puutteesta. Kriiseihin on reagoitu liian myöhään. Epäluottamus koko EU:ta kohtaan uhkaa nousta yli äyräiden. Epäluottamus ruokkii epäluottamusta. Johtajuuden puute on erityisen murheellista juuri nyt, kun maailmassa valtaa ja mahdollisuuksia jaetaan uudelleen.
Suomessa johtajuusvaje on myös korostunut. Sen enempää nykyinen kuin edellinenkään pääministeri ei ole tehnyt EU-politiikkaa antaumuksella.
En usko parhaankaan johtajan tuovan uutta eloa ja innostusta. Euroopan unionia ei yksinkertaisesti voi enää rakentaa
ylhäältä alas.
Hyvä kuitenkin olisi, jos joku puhuisi kuin Tony Blair, ajattelisi niin kuin Jacques Delors tai olisi yhtä arvovaltainen kuin Angela Merkel, mutta sellaista johtajuutta ei ole näkyvissä eikä mielestäni tarvitsekaan. Sitä paitsi historiaan jäävät johtajat ovat aikalaistensa vihaamia kuten Roosevelt, Churchill ja Kekkonen. Kansan ”rakastamat” johtajat ovat vaarallisia kuten Euroopan synkkä historia osoittaa.
Luottamus Euroopan unioniin ei synny johtajien toimesta. Sen pitää syntyä ihmisten sydämissä. Siihen tarvitaan ”rakastumista”, mutta voiko instituutioon kuten Euroopan unioniin ylipäätään rakastua? Nykyisellään tuskin, sillä EU:sta on tullut etäinen, epädemokraattinen ja teknokraattinen, mitä kehitystä talouskriisi on vain syventänyt.
Ainoa kansalaisten vaaleilla valittu elin Euroopan parlamentti ja komissio ovat joutuneet sivuraiteille, kun hallitukset ovat isojen maiden johdolla yrittäneet löytää ratkaisuja. Demokratiavaje on huutava.
Vanhakin voi toki ”rakastua”. Italialainen sosiologi Francesco Alberoni on tutkinut instituutioiden synnyn, joukkoliikkeiden ja rakastumisen yhtäläisyyksiä. Alberonin mukaan ihminen ei voi rakastua eikä joukkoliike syntyä ilman irtautumista aikaisemmista siteistä tai uskomuksista. Irtautuminen entisestä tekee usein kipeää.
EU-tasolla tämä tarkoittaa mielestäni kipuilua jäsenmaiden ja EU:n välisessä vallanjaossa.
”Itsenäisten valtioiden liitto” on tyhjä toteamus, kun kaikessa ollaan lähentymässä liittovaltion rakenteita. Kansalaisten usko Eurooppaan pitää palauttaa myös oikeudenmukaisuusteoilla. Lisäksi tarvitaan demokratian syventämistä myös Eurooppa-tasolla.