Turvallisuuspoliittinen keskustelu on saamassa yhtä kummallisempia muotoja. Puolustusministeri Seppo Kääriäinen totesi viime viikolla, että tulevissa ratkaisuissa on kysymys joko merkittävästä lisäpanostuksesta puolustusvoimille tai NATO-jäsenyys.
Pääministeri Matti Vanhanen puolestaan ilmoitti, että ensi vaalikaudella ei haeta NATO-jäsenyyttä, vaan mieluummin varataan 100 miljoonaa euroa vuodessa puolustusvoimien hankintoihin.
Voi pojat! Ensiksi Te vakuutitte, että mahdollinen jäsenyys ei ole hintakysymys ja nyt Te olette tekemässä siitä hintakysymyksen. Miten fiksu pääministeri voi uskoa hatusta tempaistuun 100 miljoonaan? Joku varikko sillä voidaan säilyttää, mutta kun katseet on kohdistetaan 2020-luvulle niin summalle nauravat naurismaan aidatkin.
Miten kykenemme nykyisellä hintakehityksellä ylläpitämään edes ilmatilamme valvontaa, kun esimerkiksi Hornetit joudutaan vanhentuneina poistamaan käytöstä?
Kyllä juuri nyt tarvitaan laajoja selvityksiä. Puolustusministerin ja pääministerin puheiden jälkeen vielä enemmän kuin ennen niitä. Miksi muuten parlamentaarista selvitysryhmää ei asetettu alustamaan keskustelua? Nyt se on jo liian myöhäistä: eduskuntavaalit ovat ovella.
Vai onko tarkoitus heitää unihiekkaa äänestäjien silmille ikäänkuin uusia linjauksia ei tarvittaisikaan? Vai onko niin, että nyt käydäänkin vain sisäpoliittista köydenvetoa turvallisuuspolitiikan suurten linjojen kustannuksella?
On aika merkillistä, että selvityksenkin vaatijalle lyödään NATO-intoilijan leima otsaan. En todellakaan ole sitä. Haluan vain, että Suomessa käytäisiin analyyttistä turvallisuuspoliittista keskustelua.Kansan enemmistön tahtoa vastaan ei Suomessa tehdä yhtään suurta ratkaisua.Uusien poliitisten kantojen ottaminen vaatii sellaista poliittista vasuuntuntoa, että ne on paikallaan tehdä selonteoissa.
Miksi niinkin vastuullinen poliitikko kuin Vanhanen lyö kantansa lukkoon jo ennen selvityksiä?