Voittajien historiaan ei saa tyytyä

Toisen maailmansodan päättymisestä Euroopassa on kulunut 75 vuotta.Äitini odotti minua ja synnyin maailmaan 2.syyskuuta 1945, kun atomipommit putosivat Hiroshimaan ja Nagasakiin. Olisipa upeaa, jos vielä olisi mahdollista keskustella äitini kanssa tuon historiallisen ajankohdan mielialoista. Tyttö syntyi, mutta mihin maailmaan?

Muistan kyllä, että äitiäni vaivasi toisen maailmansodan tapahtumat ja se absoluuttinen paha mistä vähitellen alkoi tihkua tietoa niin hänelle kuin muillekin tavallisille ihmisille. Maailmansodan hirvittävät tuhot, keskitysleirit  ja nälkäänäkevien ihmisten jonot hävitetyissä  kaupungeissa – kaikki oli nähtävillä.

Äitini antoi minulle joululahjaksi  joskus 50- ja 60 lukujen taitteessa Anne Frankin päiväkirjan. Se oli minulle ja ikätovereillani sukupolvikokemus kautta Euroopan. Ei ole kauankaan, kun luin die Zeit lehdestä erään saksalaiskirjailijan kertovan kuinka samainen kirja oli hänelle käänteentekevä.

Niin minullekin. En voinut millään ymmärtää, miksei äitini mennyt tappamaan Hitleriä. Kirjassani Tarkoitus muistelin, Kuinka kerran  aikuisena istuin sattumalta Helsingistä Ouluun tulevassa koneessa erään tunnetun psykoanalyytikon vieressä ja rupattelun lomassa kysyin häneltä, olenko ollut edellisessä elämässä keskitysleirin vanki vai vartija, kun minun on niin vaikea katsoa holokaustista kertovia elokuvia.

Hän vastasi, ettet kumpaakaan, vaan sinun kysymyksiisi ei ole lapsena vastattu. Silloin palautui mieleeni äitini huokaisu:”Onko tuo lapsi ihan terve, kun aina tuota samaa kysyy.”

Tänään lapset kysyvät pakolaisleirien lasten kohtaloista, sodista ja varmasti myös koronasta . Toivottavasti äideillä, isillä ja opettajille on aikaa vastata.

Toisen maailmansodan päättymisestä on 75 vuotta. Vieläkin on vastaamattomia kysymyksiä kuten ne järjettömät siviilien tappamiset ja pommitukset esimerkiksi Hampurissa, Lyypekissä, Kölnissä ja Dresdenissä, joihin  liittoutuneet sortuivat jo nitistetyn natsiarmeijan  jälkeen. Siviiliväestöä kohtaan toimivat erityisen raakalaismaisesti Puna-armeijan sotilaat, joille oli oikein annettu lupa raiskata naisia ja tyttöjä. Ajatuksena  oli lyödä Saksa niin ettei se nouse enää koskaan siviilien kärsimyksistä välittämättä.

Tärkeää on tuntea historian synkätkin hetket. Sotarikokset ovat sekä juridinen että moraalinen termi. Siksi niistä pitää puhua 75 vuoden jälkeenkin. Myös voittajien rikokset  pitää penkoa perusteellisesti

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top